Suomi 1830-luvun alussa

Teksti: Olli Hakkarainen

Suomen suuriruhtinaanmaa on Venäjän keisarikunnan autonominen osa pääosin nykyisen Suomen valtion alueella. Suomen suuriruhtinaskunnan käsite oli syntynyt jo 1500-luvulla paljolti siitä syystä, että Ruotsin kuninkaan arvonimiin lukeutui vuodesta 1577 myös Suomen suuriruhtinaan arvo. Hallinnollista ja valtiollista merkitystä tämä käsite sai kuitenkin vasta Venäjän vallattua maan Suomen sodassa vuosina 1808–1809.

Suuriruhtinaskunta syntyi vuonna 1809 Porvoon maapäivillä. Suuriruhtinaskunnan suvereeni hallitsija, Suomen suuriruhtinas, on Venäjän keisari Nikolai I Romanov. Suomessa keisaria edustaa kenraalikuvernööri Arseni Zakrevski, joka johtaa suuriruhtinaskunnan armeijaa. Suuriruhtinaskuntaan perustettiin vuonna 1816 entisestä, vuonna 1809 perustetusta hallituskonseljista Suomen senaatti ja sen eri toimituskunnat maan tärkeimmäksi sisäiseksi hallintoelimeksi.

Kun Nikolai I:stä tuli Venäjän keisari vuonna 1825, hallintomenettelyä muutettiin niin, että kenraalikuvernööri saattoi aiemmasta poiketen itse esitellä Suomea koskevia asioita keisarille. Viime aikoina on myös lakkautettu Suomen asiain komitea, perustettu valtiosihteerinvirasto ja esitelty valtiosihteerin ohjesääntö. Niiden myötä senaatin valta kasvoi, ja vuonna 1826 sille siirrettiin useita asioita päätettäväksi ilman ennakkoesittelyä itse keisarille. Kenraalikuvernööri Zakrevski sai nimityksen Venäjän sisäministeriksi vuonna 1828, mutta on jatkanut työtään myös Suomen kenraalikuvernöörinä. Sisäministerin työ vaatii häneltä kuitenkin oleskelua Pietarissa, joten kenraalikuvernöörin poissaollessa senaatin rooli maan hallinnossa korostuu entisestään.

Turun palo ja sen merkitys

Teksti: Anu Varjo

Turku oli viimeisimmän palonsa aikaan yhä Suomen suurin kaupunki ja suurpalo olikin kansallinen katastofi. Virallisesti se oli menettänyt asemansa pääkaupunkina Helsingille 1812, mutta virastot ja hallintoelimet olivat siirtyneet sieltä hitaasti kohti Helsinkiä, ja Turussa oli säilynyt mm. yliopisto eli akatemia, tuomiokapituli ja lääkintöhallitus, vaikka tärkein osa keskushallintoa eli senaatti ja kenraalikuvernöörin kanslia olivat siirtyneet Helsinkiin 1819. Turun asemaan suurimpana kaupunkina vaikutti myös se, etteivät porvariston liiketoimet ja kivitalot olleet helposti siirrettävissä ja ilman paloa siirtyminen olisi ollut varmasti vielä hitaampaa. Turku oli palanut jo 31 kertaa, sillä puukaupungeissa paloi usein, mutta tämä palo oli laajin tuhoten ¾ kaupungista.. Palossa kuoli kolmisenkymmentä ja loukkaantui muutamia satoja ihmisiä, mutta 11 000 jäi kodittomiksi ja aineelliset vahingot olivat valtavat.

Palo 4.-5.9.1827

Palo alkoi porvari Hellmanin talosta Aninkaistenmäellä vähän ennen yhdeksää illalla. Suurpalon syitä olivat mm. kuiva kesä, joka kuivasi pihapiirit ja teki puutalojen päre, tuohi- ja turvekatot erityisen alttiiksi tulelle. Vaikka Turku oli kaupunki, niin monessa korttelissa elämä oli maaseutumaista eli pihapiireissä oli navettoja, joiden ylisillä oli palolle altista kuivaa heinää kotieläimille. Palosta tuli täysin hallitsematon, koska illalla oli kova myrskytuuli levitti paloa vauhdilla, ensin naapuriin, sitten muihin kortteleihin ja lopulta yli Aurajoen, jolloin syttyivät Turun tuomiokirkkoa ympäröivät keskuskorttelit polttaen maan tasalle jopa Tuomiokirkon.

Lisäksi sammutusväestä oli pulaa, sillä suuri osa porvareista oli Tampereella markkinoilla ja ylioppilaat eivät vielä olleet palanneet kaupunkiin eikä venäläinen varuskunta osallistunut sammutustöihin kovinkaan innokkaasti. Myöskään palokalustoa ei ollut tarpeeksi näin ison palon torjuntaan. Sammutustyön käydessä epätoivoiseksi, monet palon sammuttajat lähtivät suojelemaan kotejaan ja omaisuuttaan, jolloin sammutustyöt lopulta lähes lakkasivat. Myöhemmin maaherra Erik Walleniusta syytettiin palontorjunnan huonosta johtamisesta.

»Näky oli kauhistuttava mutta kiehtova. Koko Aningaistenmäen rinne jokeen päin sekä Multavierun seutu oli kietoutunut savuun ja moniväristen liekkien mereen, jota kukaan ei voinut lähestyä ja joka hillitöntä vauhtia levisi yhä laajemmalle.» (Adolf Moberg)

»Toivottiin vielä, että joki olisi esteenä tuhon tiellä ja että eteläinen eli ns. kaupungin suuri puoli säästyisi. Mutta sitten kun professori Hällströmin talo joen sillä puolen ja sen vieressä sijaitsevat talot rupesivat palamaan, huomattiin kaiken olevan hukassa, varsinkin, kun kaikkien palokalujen, jotka oli viety pohjoispuolelle, sanottiin palaneen. Miehistökin oli hajaantunut korjaamaan talteen mitä mahdollisesti voitiin liekeistä pelastaa. Näin kuinka tuli lähestyi, kuinka tuomiokirkon ulkokatto alkoi palaa. Pian alkoi tuli loistaa tornin luukkujen läpi ja saavutti kohta ylimmän puurakennelman. Tämä kohosi korkeana tulipatsaana ympärillä lainehtivasta tulimerestä, kunnes vihdoin palava puurykelmä moneen otteeseen kelloineen ja kellokoneistoineen rytisten ja paukkuen romahti alas levittäen liekkejä aukoista ja ajaen niitä ylöspäin.»

Palo oli niin valtava, että tulenhohde näkyi hyvin Perniössä asti ja jopa Lapualla asti eteläisellä taivaalla nähtiin omituisen värinen pilvi. Palo sammui lopulta keskiviikkona 5. syyskuuta noin klo 15 tehtyään tuhoa kaupungissa noin 18 tuntia. Koko syyskuun ja vielä lokakuussakin Turussa oli naapuripitäjien sammutusmiehistöjä valvomassa ja sammuttamassa pitkään kyteneitä palopesäkkeitä.

Jälleenrakennus

Palovahinkokomitea alkoi työskennellä heti, ja se sai paljon tukea viranomaisilta, erityisesti kenraalikuvernööri Arseni Zakrevskilta ja aina keisari Nikolai I:ltä, joka antoi kenraalikuvernöörille laajat valtuudet toimia sekä runsasta rahoitusta hätää kärsivien auttamiseksi. Raivaustyöt käynnistyivät heti, samoin hallinto, kirkko, koulut ja yliopisto alkoivat toimia välittömästi väistötiloissa, sillä keisari oli vaatinut, ettei mikään toiminta saa pysähtyä. Keisari antoi avokätisesti varoja elintarvikkeisiin, palokorvauksiin ja osoitti sotilaiden olevan velvollisia valvomaan järjestystä ja estämään mahdolliset tuhotyöt.

Palovahinkokomitea hoiti heti ruokaa ja tilapäisiä yösijoja 11 000 kodittomalle kaupunkilaiselle. Monet kaupunkilaiset olivat lähteneet jo tulipaloyön aikana sukulaisten ja tuttavien luo lähipitäjiin tai kauemmaksikin kuka mitenkin mahdollisuuksiensa mukaan joko jalkaisin tai hevosella, mutta kaupunkiin oli silti jäänyt ihmisiä ilman suojaa. Kodittomat kaupunkilaiset siirtyivät Luostarinmäen, Etelä-korttelin ja Uuden kaupungin alueiden säästyneisiin taloihin, omiin kellareihin ja venäläisen varuskunnan tiloihin. Kodittomia myös lähetettiin muualle Suomeen maaseudulle.

Kaupungin parhaan ravintolan, Seurahuoneen, ravintoloitsija Otto Olof Aspelund tarjosi kaupunkilaisille silliä, perunaa ja reikäleipää ensiapuna, sekä keisari Nikolai I määräisi luovuttamaan jauhoja ja ryynejä venäläisen varuskunnan varastosta kaupunkilaisille. Finlands Allmänna Tidning-lehdessä julkaistun vetoomuksen ansiosta Turkuun saatiinkin nopeasti elintarvikkeita ympäristön talonpojilta ja myös muualta Suomesta.

 

Kaupungin elpymiseksi palovakuutustoimikunnan kassasta maksettiin korvauksia vahinkoja kärsineille vahvistettujen menetysluetteloiden perusteella kiireellisyystarpeen mukaan sekä keisari antoi Suomen vakuutuskonttorille varoja korvausten maksuun. Kaupungin asukkaat vapautettiin keisarille kannettavista maksuista ja kauppiaat vapautettiin tullista seuraavan kymmenen vuoden ajaksi. Keisari myös painosti Suomen Ruotsin suurlähettilästä huolehtimaan, että Tukholman palovakuutusrahasto maksaisi korvaukset 146:lle vakuutuksenottajalle, sillä samana vuonna Ruotsissa oli tapahtunut suuria paloja ja oli herännyt pelko, ettei korvausrahoja saisi ollenkaan. (Tukholman palovakuutuskonttori meni vuoden 1827 palojen jälkiseurauksena selvitystilaan ja lakkasi lopulta toimimasta.) Kaupunkilaiset ottivat ilolla vastaan keisarin ja kenraalikuvernööri Zakrevskin toimenpiteet ja heitä kiiteltiin avokätisyydestä.

Ilo kuitenkin laimeni, kun aika pian kävi ilmi, että että yliopistokin siirrettäisiin Turusta Helsinkiin, eikä keskushallintoa kohtaan enää tunnettu kaupungissa ihailua. Vaikka Turun keskustasta kunnostettiin suurimmat rakennukset, tuomiokirkko, Akatemiatalo ja Vanha Raatihuone sekä entinen sokeritehdas ja joitain muita rakennuksia, niin palo vaikutti Turun merkityksen pienentymiseen ja pääkaupungin toden teolla siirtymiseen Helsinkiin, sillä hallinnosta kaupunkiin oli jäänyt oli enää Tuomikapituli ja arkkipiispan istuin. Myös porvaristosta osa halusi jälleenrakentaa toimintonsa ennemmin Helsinkiin. ja näin toimivat mm. Frenckellit, jotka siirsivät kirjapainonsa pääkaupunkiin.

Palovahinkokomiteasta

Palovahinkokomitean toiminta päättyi lopulta 1836, ja sen kokoonpano muuttui useita kertoja. Komitean jäseninä oli pääasiassa kaupungin porvareita ja ylimpiä virkamiehiä. Puheenjohtajaksi oli aluksi valittu maaherra Erik Wallenius (myöh. Wallensköld) ja pormestari Sacklén varapuheenjohtajaksi. Wallenius kuitenkin laiminlöi kokousvelvollisuutensa ja oli usein poissa komitean tapaamisista, ja lopulta Wallenius erosi maaherran tehtävistä kokonaan ja puheenjohtajaksi määrättiin pormestari Claes Sacklé.